Mikä on ihmismielessä vikana kun se ei opi!? Juurikun on taisteltu ns. pahimman yli niin mieli alkaa sanomaan ”tee se uudestaan!” MIKS? Olen täysin tietoinen siitä kuinka kamalaa synnytys on, kuinka kamalia ne ensimmäiset kuukaudet on ja miten hirveetä oli kamppailla masennuksen kanssa päivästä toiseen huutavan lapsen kanssa.
Joka aamu toivoin ettei koko lasta olisikaan, jos se vaan katoisi johonkin ja kaikki olisi taas hyvin. Iltaisin nukkumaan meneminen oli tuskaa. Pelkäsin seuraava päivää, pelkäsin että menettäisin viimeisen kerran hermoni ja oikeesti paiskaisin sen huutavan lapsen seinään ja marssisin pihalle ja jatkaisin elämää kuin sitä lasta ei olisi ikinä syntynytkään.
Kieriskelin omantunnon tuskissani siitä että en tuntenut lastani kohtaan yhtään mitään. Hoidin pakolliset, pidin puhtaana ja kylläisenä mutta en vaan osannut rakastaa tuota pientä nyyttiä. Olin itseasiassa sille vihainen, kaikki ne vaivat, se hirvee synnytys ja siitä toipuminen, välillä teki mieli huutaa ”sinä olet tämän kaiken paskan aiheuttanut!!”
Huonosti nukutut yöt seurasivat toisiaan. Useamman viikon nukuin sängyn reunalla jalat lattialla valmiina ponkaisemaan pystyyn 30min välein silitteleen ja tunkeen tuttia suuhun, kunnes herättiin yöllä muutaman kerran ihan vallan ja hereillä saatettiin olla tunnista kahteen tuntiin. Joku yö olin niin raivona että melkein aloin pakkaamaan tavaroita että ”nyt me muutetaan isompaan kämppään, mulle riitti.” Yks yö tiuskin Samille ”tee jtn!!” Yks yö revin hiuksia päästä kun olen niin raivona ja väsynyt etten enää hallitse itseäni. Riesana päiviä väritti refluksi eli ylös virtaava ruoka ja korvike kokeilut soijamaitoon saakka. Raivarit seurasivat. Välillä jätin itkevän lapsen olkkarin lattialle ja menin sänkyyn ja huusin, karjuin, kiljuin ja raivosin tyynyyn niin että päähän sattui. Olin niin väsynyt etten kestänyt enää. Sami sai myös osansa noista järjettömistä raivareista jotka olivat hetkenaikaa läsnä ihan koko ajan. Olin aikapommi, yksikin väärä sana, ilme, äänensävy tai huomiotta jättäminen niin räjähdin. Olin epätoivoinen, joka päivä halusin kuolla pois, oli niin paha olla. En saanut missään suutani auki näistä asioista, hävetti niin paljon. Olinko epäonnistunut äitinä? Olinko maailman huonoin ihminen? Omasta mielestäni en ansainnut elää, kukaan ei välittänyt ja kaikki vihasivat minua. Vaadin Samilta kohtuuttomia, en vaan pystynyt pitämään itse itseäni enää kasassa. Vaadin jatkuvasti huomioo, kehuja tai jtn merkkejä siitä että minua tarvitaan tai että minusta pidetään. Itse viha kasvoi kasvamistaan, en pitänyt itsessäni enää mistään.
Pian koitti 3kk neuvola joka oli minulle ratkaiseva hetki. Vihdoin olin saanut kirjoitettua ylös miltä tuntuu ja tehtyä masennustestin mistä sain vaikean masennuksen pisteet. Neukku varasi minulle ajan heti seuraavalle viikolle neuvolapsykologille ja omalääkärillä kävin juttelemassa lääkityksestä. Lämmin tunne valtasi mieleni, vihdoin saan apua! Ehkä selviän tästä sittenkin hengissä! Kirppu huusi 4kk ikäiseksi lähes koko ajan, yöralli jatkui aina 8kuukautiseksi.
Lämmin viesti teille jotka taistelette näiden asioiden kanssa. Älkää vaietko. Jos tekee mieli paiskata huutava vauva seinään ja lähteä on yhtä normaali tunne kuin halu masturboida, mutta valitettavasti yhtä tabu aihe. Äiteys ei ole asia mikä laskeutuu taivaasta samalla sekunnilla kun lapsi pulpahtaa pihalle. Ei. Äidiksi kasvetaan, se on matka omaan sisimpään ja kohteena on minä se joku joka oikeasti olet, se jota peilaat joka päivä lapsestasi, ne ärsyttävät piirteet mitä kumppanissasi on onkin sinun eli minun ärsyttäviä tai vajavaisia piirteitä. Olet nainen, avovaimo, vaimo, ystävä, sisko, bilettäjä, rääväsuu, kannustaja, lohduttaja, kaksimielinen, halukas, haluttava, pinnallinen, materialisti, työssäkäyvä, kotona.. Kaikki nämä yhdessä on äiti eli ihminen, virheitä tekevä inhimillinen ihminen.
Nimenomaan. Ja oon valmis taisteleen sen asian eteen että ei ole vain yhdenlaisia äitejä tai perheitä. Kaikki on omanlaisia ja tekee asiat niille parhaalla tavalla. Ja se järkyttävä elämän muutos mikä tapahtuu hetkessä kun tulee vauva on kaikkea muuta kun ihanaa, ja se vauva on kaikkea muuta kun vaan sitterissä jokelteleva nyytti. Se on epätietoisuuttaa pahimillaan. Ikinä et tiedä mitä pitäisi tehdä tai teenkö oikein tai mikä sitä vaivaa. Se on kirjaimellisesti vaistojen varassa selvitytymistä!!
On niin hyvä että sä kirjotat näitä! Näistä ei monet uskalla puhua saati kirjottaa saati ajatella, mutta ne on yhtä totta ja normaaleja asioita. Hyvä Wilma!