Niinpä niin kuuluisat viimeset sanat ”huomenna mää alotan, nyt jää hiilarit pois ja syön vaan sitä ja tätä”. Niinpä niin, keskiviikkona silmät kiiluu herkkujen himosta tai mieli pakottaa menemään leipä pussille, hmm kebabbikin maistuis, hmm Jos mää nyt tänään vaan ja HUOMENNA jatkan sitten taas normaalisti. Niin uuvuttavaa paskaa viikosta toiseen, peilikuva ei kelpaa ja kokoajan mielessään on pakko piiskata itseään ”olet hirveä, näytät kamalalta, mikset tee asialle jtn kun kerran kärsit näin paljon!?” Sitten tuleekin päivä kun löydät juuri oikeat vaatteet päälle ja näytät hyvältä. Laihdutus unohtuu ja elän hetken huumassa ”oonhan mää ihan hyvännäkönen näinkin”. Sit mukamas voi vetästä kolme lämmintäruokaa plus kahvin kanssa jtn hyvvee!
Jossain vaiheessa on mielessään pakko palata siihen hetkeen kun aloin tunkeen ruokaa suuhun kaksin käsin raskauden ensimmäisinä viikkoina. Jossittelen jossittelun perään, kun sillä ajalla voisin tehdä tän hetkiselle tilanteelle jtn. ”No mikset vaunuttele joka päivä Pyryn päikkäreitten aikaan?” Noo kun just viimeks sanottiin ”muista nukkua ainakun Pyrykin nukkuu!” Mitenköhänpäin tässä pitäis olla, ja mitäköhän sitä pitäis sitten tehdä? Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asialle jtn joopa joo, mutkun kuuluisa ”mää en jaksa” nousee pintaan samalla sekunnilla kun ehkä jopa jo vähän innostui lenkille lähdöstä.
Kaikesta tästä mulle herää vain ja ainoastaan yksi kysymys:
Missä oli se jono missä jaettiin niitä raskaus geenejä että kilot karisee itsestään ensimmäisen vuoden aikana?!
Rakkaudella: Pullukka <3