Onnea ja unettomia öitä

”Ootko kunnossa? Mää käyn äkkiä suihkussa”.

Lapsivedet pitkin olohuoneen lattiaa kylppäriin saakka. Olo on epätodellinen. Nytkö se sitten tapahtuu, ehkä vähän jopa naurattaa? Lähetän pakolliset viestit sukulaisille ja kavereille että se on menoo nyt. Purskahdan itkuun vasta kun äiti soittaa ja kysyy vointia. Synnärille lähdettiin noin klo 18  8.7.2011. Mentiin käyrälle ja samalla kovakouranen sisätutkimus saa aikaan hentoja supistuksia. Ilmoitan heti alkuunsa että haluan mennä vielä takaisin kotiin odottamaan kunnon suppareita ja näin tehtiin. Kklo 21 päästiin kotiin ja samalla kellon lyömällä alkaa supistukset 5min välein. Kotona sinniteltiin ja vielä vähän naureskeltiinkin noin puoli kahteentoista saakka kunnes lähdettiin takas synnärille.

Ennen puolta yhtä oltiinkin jo synnytys salissa ottamassa kivunlievitystä. Ilokaasulla mentiin ja kipu oli sietämätöntä ennenku epiduraali lääkäri tuli ja yhden ylimääräisen yrityksen jälkeen sai helpotusta koneeseen. Kaksi kertaa lisättiin kivunlievitystä kunnes h hetki oli käsillä. Viimeinen epiduraali lakkasi vaikuttamasta ja se oli menoo sitten. Pelon, huudon, kiljumisen, karjumisen, itkun saattelemana ponnistin. En tiennyt mitä tapahtuu, en tiennyt mitä tein. Ainoa asia mitä pystyin ajattelemaan oli se järjetön kipu mitä ystäväni onkin osuvasti verrannut tunteeseen ”kuin vesimeloonia paskantaisi!”  ja ajatus siitä että ”tunkekaa se takaisin!!!” Vihdoin se oli ohi, pieni poika oli saatu maailmaan klo9:30. Itkin onnesta, pelosta ja helpotuksesta ”Nyt se on ohi!!!” Halusin vaan nähdä miltä se näyttää, tuntu ikuisuudelta se varpaiden ja sormien laskeminen. Käskettiin laittaan polvet yhteen. Siinä se oli mun vauva, lapsi joka oli kasvanut melkein 9kuukautta mun sisällä piinaten ja pitäen pilkkanaan kaikkien tuomien vaivojensa kanssa. Olin onnellinen ja helpottunut että se tuska ja kipu oli ohi. Muuten en tuntenut mitään.